Kehitysapu valuu hiekkaan

 

Suomalaiset veronmaksajat antavat rahaa kehitysapuun n. 750 milj € vuosittain. Päälle erilaiset projektit ja maamme rajojen sisällä tapahtuva maahanmuuttajatyö. Unohtaa ei sovi lähialuetukea, joka valuu rajan taa tukemaan savijaloin seisoneen, nykyisen öljyjättiläisen uusia perustuksia. Suomi maksaa myös suuria määriä Unicefin ja UNDP:n rahoituksesta. Rahaa palaa.

Esimerkiksi Liberialle myönnettiin kehitysapua enemmän kuin maan bkt. Muita merkittäviä saajia oli mm. Afganistan, Nicaragua, Burundi, Sierra Leone, Mosambik, ja Ruanda, avun ollessa bkt:stä 20-50 prosenttia. Kaikki maita jotka ovat tunnettuja korruptiosta, murhista ja ihmisoikeusrikoksista. Tuki apatisoi ja on tehnyt ne riippuvaisiksi ulkomaista eikä omista kansalaisistaan. Apu tuhoaa yritteliäisyyden, korruptoi ja heikentää edelleen maiden ihmisoikeustilannetta. Maat eivät kehity ja pakolaisia virtaa pitkin eurooppaa.

Apu on heikosti naamioitua nykyajan siirtomaapolitiikkaa, jonka varjolla tyrkytetään omaa tapaamme elää ajetaan omia intressejä pyrkien vaikuttamaan kohdemaiden yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan. Esimerkkinä Kiina, joka laajentaa aktiivisesti etupiiriään maailmalla, pallomme hupenevat luonnonvarat kiihdyttävät kilpajuoksua. Suomen tulisi seurata EU kohtalotoverimme Irlannin esimerkkiä leikkaamalla kehitysapurahoja. Suomen malli tulisi olla tuen lakkauttaminen kokonaan 3-5 vuoden siirtymäajalla.

Kehitysavun kritisointi kuohuttaa avustusjärjestöjä ja vallanpitäjiä. Virastojen, organisaatioiden, järjestöjen ja yritysten verkostot hyötyvät ilmaisesta rahasta niin, että ne lobbaavat aggressiivisesti avun puolesta, ja siksi apua ei ole edes kunnolla kyseenalaistettu. Saavutetusta vallasta ei luovuta. Lobbauksen ja politisoinnin vuoksi median ja yleisön käsitykset kehitysavusta ovat ruusuisia. Apu on muuttunut avustajien avuksi.

Vastakkaisia mielipiteitä onneksi kiirii maailmalta. Sambialainen Dambisa Moyo on väitellyt taloustieteestä Oxfordissa, on julkishallinnon maisteri Harvardista ja MBA rahoituksen kandidaatti Washingtonista. Hän omaa työkokemusta Maailmanpankista ja on globaalin makrotalouden sekä velkamarkkinoiden asiantuntija. Hänen mukaansa ”avustukset hyödyttävät lähinnä avustusjärjestöjä, auttajamaita ja korruptoivat avustettavien virkakoneiston, vaarantaen Afrikan kehityksen. Jos lahjoittajamaat ilmoittaisivat avun päättyvän, kerjääjämaat joutuisivat oikeasti vapauttamaan talouttaan siten, että omaehtoinen, kestävä kasvu korvaisi kaivoon kannetun veden.” 

Kritiikin lisäksi esitän myös vaihtoehdon. Kehitysmaiden elättämisen sijasta olisi parempi antaa heille niin sanotusti onki, ei kaloja. Kaloina toimisi vaikkapa mikrorahoitus, apua suoraan ahkerille tarvitseville. Yhdessä paikallisen yritteliäisyyden, koulutuksen ja poliittisen tukemisen kanssa, että osittaisella tuonnin ja viennin vapauttamisella voisi olla nykyjärjestelmää tehokkaampi vaihtoehto. Tämä vaatii ensin kehitysavun tuoman vallan palauttamista länsimaista omistajilleen. Nykyinen meno tukee valtapolitiikkaa, hävittää kohdemaiden oman perinteisen tavan elää ja edistää kehitysmaiden väestöräjähdystä ja sen myötä ilmastonmuutosta.