Poliittista vai valikoivaa vastuuta?

Vuoden kääntyessä lopuilleen, kokoontuvat mm. seurakuntien luottamushenkilöt pähkäilemään Talousarvioita 2012. Kuntatalous pyöriskelee tuttuun tyyliin niukkuudessa, mutta niin myös usean seurakunnan. Seurakunnat eivät ole vain uskonnollisia yhteisöjä, vaan tarjoavat lukuisia ilmaisia ja tärkeitä palveluja lapsille, perheille, vanhuksille, vähävaraisille jne uskosta riippumatta. Joulun alla kirkkokonsertit ovat suosittuja rauhoittumis riittejä.

Seurakuntatalous on heikentynyt, syynä on ihmisten löyhtynyt suhde kirkkoon ja etenkin Ajankohtaisen kakkosen Homoillan jälkeen kierre on syventynyt. Kutsuisinkin iltaa mieluummin vähemmistöillaksi, koska yksikään keskustelija siellä ei mielestäni edustanut maltillista enemmistöä. Pienten ryhmien voimakkaatkin mielipiteet miellettiin virheellisesti Kirkon yleiseksi ilmapiiriksi ja tahdoksi. Ohjelman jälkeisinä viikkoina kirkosta erosi yli 40 000 ihmistä.

Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen aiheutti puheillaan valtavan kohun. Hän ei kuitenkaan ole kirkon enemmistössä, eikä hän ole kirkon virallinen edustaja. Hän ei voi olettaa puhuvansa sujuvasti ohitse poliittisen minänsä yksityishenkilönä, selittäen puhuneensa vain oman vakaumuksensa mukaan. Hänen kantansa sekoitettiin täydellisesti Kirkon viralliseksi kannaksi. Missä on Räsäsen poliittinen vastuu nyt kun puheet realisoituvat seurakuntien heikentyvinä palveluina? Ei missään.

Kantaa otti myös vihreiden Jani Toivola. Hänen ”kuppinsa meni ylilaidan”  ja kirkosta eroaminen tuntui hänestä ainoalta ratkaisulta. Eron hän sitten uutisoi vaatimattomasti Hesarissa. Siitä hän sitten sai kimmokkeen politiikkaan. No, hänellä on tietenkin oikeus elää kuten hän haluaa ja oikeus mielipiteeseensä. Asian politisointia ja ilmaispisteiden keruuta oman henkilökohtaisen mielenpahoittamisen varjolla en hyväksy. Missä on vastuu eroamisen politisoinnin aiheuttamista lieveilmiöistä? Ei missään.

Sen sijaan jokaisen Perussuomalaisen tulee pyytää jo lähtökohtaisesti olemassaoloaankin anteeksi.  Huonot FB vitsit ja tanssilausahdukset ovat lähes valtakunnanrikoksia. Jokaisella on oikeus omaan elämäänsä, omaan vakaumukseensa ja tehdä sen pohjalta päätöksiään. Kirkko edustaa useimille jotakin, joillekin ei mitään. Kirjoituksessani ei ole kyse uskosta, vaan vastuusta koskien politiikkaa joka on johtanut erään tärkeän instituutiomme syvään kriisiin.

Ohjelmassa kärjistettiin tietoisesti kantoja, depatti olikin kaivattua, mutta johtopäätökset vääriä. Ne ihmiset, jotka kukin erosivat omista syistään, erosivat ohjelman vuoksi ihmisistä ja ihmisten puheista. Kirkko ja sen palveluita tarvitsevat maksavat laskun. Kirkkoa sinällään on helppo arvostella pysähtyneisyydestä, mutta on hyvä muistaa että 24/7 elämänrytmissä on hyvä olla jokin instituutio, joka rauhoittaa ja tasoittaa muutosta. Kyllä kirkkokin muuttuu, kirkko on kuitenkin lopulta yhtä kuin ihmiset. Uskoo sitten mihinkään tai ei.